Historiaa

 

Asutus

Eurajoen varsilla, Eurajoen kunnan alueella ja lähiympäristössä on vielä paljon jäänteitä esihistorialliselta ajalta. Vaikka Eurajoella ei olekaan tehty sellaisia merkittäviä löytöjä kuin Luistarin rautakautinen (500 eKr.-1200 jKr.) muinaispuisto Eurassa tai Lapin, Kiukaisten ja Rauman pronssikautiset (1500 - 500 eKr.) hautapaikat, niin on selvää ettei Eurajoki näiden alueiden keskellä ole voinut olla viimeisten kolmen vuosituhannen aikana mikään asutustyhjiö. Löydetyt keramiikkasirpaleet ym. esineet vahvistavat tämän tiedon vanhasta asutuksesta.

 

Satakunta

Alue, johon Eurajoki kuuluu, on nimeltään Satakunta (Satagunda). Se on näennäisestä suomalaisuudestaan huolimatta käännös germaanis-skandinaavisesta termistä 'hund' tai 'hundare', jolla on alunperin tarkoitettu tietynkokoista miesjoukkoa, noin sadan miehen porukkaa, metsästysryhmää tms.. Useat hundaret (esim. 8) muodostivat tavallisesti  maakunnan (Satakunta, Attundaland) ja kolme maakuntaa tietynlaisen perusvaltion (Uppland, Wästmanland, Södermanland, jne.). Edellä suluissa mainitut kolme 'lantia' muodostivat puolestaan aikoinaan Svean kuningaskunnan (Svea riket), josta tuli Ruotsin ydin. Tällainen jako, jossa tietty määrä ihmisiä muodosti muinaispitäjän, pitäjät (4,8,10) maakunnan ja maakunnat (3) suuremman kokonaisuuden, on ollut käytössä oikeuskäytännön ja oikeudenkäytön vuoksi. Tällaista satakuntien (hundare) muodostamia kokonaisuuksia on esiintynyt Sveitsissä, nykyisen Hollannin alueella, Saksassa ja Englannissa (Riding, thriding) ja Ruotsissa, mistä se on meille todennäköisesti tullut. Järjestelmä on ollut ilmeisesti käytössä jo ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella ja jäi käytöstä 1300-luvulla Maunu Eerikinpojan lainsäädännön siirtyessä Tanskan mallin (härad) käyttöön oikeuspaikkajaossa.   Satakuntaan on alunperin kuulunut kaksi kihlakuntaa, Ylä- ja Ala-Satakunta. Alkuperäiset kahdeksan satakuntaa olivat Eura, Huittinen, Kokemäki, Kyrö, Köyliö, Lempäälä-Vesilahti, Pirkkala ja Sastamala. Kunta- ja maakuntajakokin on alueella tuhannessa vuodessa muuttunut. Eurajoki kuului 1600-luvulla Ala-Satakunnan kihlakuntaan ja Rauma Vehmaan kihlakuntaan, mutta nykyään Eurajoki kuuluu Rauman kihlakuntaan. Viite: Tapani Kontula: Kaiken maailman Satakunnat. Uusi Aika, Lomakesä '99, Pori 1999.

 

Eurajoki

Jääkauden päättyessä vajaa 10000 vuotta sitten, paikalla velloi Itämeren Yoldiamereksi sanottu vaihe ehkä noin kilometrin paksuisen jäämassan sulettua. Vesi oli n. 150 m korkeammalla kuin nykyään, mutta maa alkoi nopeasti nousta jään painon poistuttua. Keskisen Suomen alue maatui ja suuret järvet 'jäivät kuivalle maalle' seuranneen Itämeren Ancylusjärvivaiheen aikana n. 8000-8800 vuotta sitten. Litorinakaudella (n. 7000 vuotta sitten) rantaviiva oli vielä Huittisten-Vammalan tasalla ja Eurajoella oli vettä ehkä noin 70 metriä. Vasta arviolta 6000 vuotta sitten alueen korkeimmat huiput pilkistivät veden pinnalle kareina ja alkoivat saada veden tuomaa kasvillisuutta.

Kampakeramiikan ja vasarakirveiden ajalla (3000 eKr. tienoilla) vesi oli nykyiseen verrattuna n. 40 metriä korkeammalla jolloin useat nykyään korkeat paikat olivat saarina tai luotoina näkyvissä,  mutta eivät vielä asuttuina. Veden laskettua useita metrejä seuraavan tuhannen vuoden aikana, paljastui mannerta asuttavaksikin.

Idempänä Suomessa asutusta on ollut jo Ancylusvaiheessa likimain 9000 vuotta sitten, mutta rannikon noustessa (nykyäänkin vielä 0,7 cm/vuosi) ja rantaviivan siirtyessä alue on asutettu noin neljä vuosituhatta sitten. Kivikauden loppuvaihetta (n. 2000 - 1300 ekr) kutsutaan kiukaiskulttuuriksi, Kiukaisten Uotinmäen rikkaiden asuinpaikkalöytöjen mukaan. Kiukaiskulttuuria edustavat kalastajat ja hylkeenpyytäjät ovat asuttaneet noihin aikoihin merestä paljastuneen Irjanteen-Etukämpän alueen, mistä todisteena on löytynyt joitakin kivikirveitä ja kaudelle kuuluvia ruukunsirpaleita. Kivikauden päättyessä (n. 3500 vuotta sitten) ja pronssikauden alkaessa meri oli vielä nykyistä 30 m korkeammalla, mutta laski pronssikauden loppuun mennessä +20 m tasolle, jolloin nykyiset peltoaukeat ovat vielä olleet merenlahtia. Näiden entisten lahtien rannoille rakennettuja hautaraunioita on löytynyt varmasti 36 kpl ja epävarmoja löytöjä on lisäksi 15. Merkittäviä esinelöytöjä ei kuitenkaan ole tältä ajalta. Rautakaudelta (500 eKr. alkaen) on joitakin esinelöytöjä ajanlaskumme ensimmäiseltä tuhannelta. Alueen keramiikkalöydöt vahvistavat rautakautisen asutuksen olemassaoloa. Kuitenkin vihamieliset länsinaapurit  ja muutkin vesitietä käyttävät ryöstelijät ovat todennäköisesti ajaneet asutusta tilapäisesti sisämaahan nuoremman roomalaisajan (200-400 jKr) jälkeen. Tuolloin Eurajoen seutu on ollut paremminkin euralaisten metsästys- ja kalastusmaata kuin asuttua aluetta. Länsi-Suomen liittyminen Ruotsiin 1100-luvulla on ilmeisesti lopettanut vihollisuudet entisten naapurimaiden kesken ja asutus on vähitellen palannut. On todennäköistä, että alueella on ollut saamelaisia (vrt. Lappi, Neittamo) em. kauden aikana. Yleisestikin rannikon lähialue on ollut melko asumatonta ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella, jonkinlaista puskurivyöhykettä ilmeisesti merellä liikkuneita kulkijoita vastaan. Kirjallisissa lähteissä Eurajoki mainitaan ensi kerran 19.2.1344, jolloin paikallinen pappi Nicolaus Vellus (Ripsa?) ja muutamat muut nimetyt henkilöt tarjoavat Turun piispalle 80 markan rahasummaa ja vaihtoehtoisesti Maskussa  tai Eurajoella sijaitsevaa tilaa velan maksuksi. Myöhemmin (1346) Paimion kirkkoherra Nicolaus Ripsa vaihtaa piispa Hemmingin kanssa tiluksia saaden Eurajoen maat takaisin ja luovuttaen vastineeksi tilan Maskusta. Eurajoen kirkkoherraksi merkitty Andreas Thomae osti 1412 tilan Mynämäeltä, mikä ainakin todistaa seurakunnan olleen olemassa. Toisaalta kerrotaan Irjanteella olleen tuolloin tietenkin katolisen kirkon 1200-luvulla, mutta ensimmäinen säilynyt merkintä Eurajoen kirkkoherran nimityksestä on vuodelta 1495. Varsinaiset veronkantoluettelot tulivat käyttöön vasta 1540 joten aiemmalta ajalta on merkintöjä ihmisistä ja tiloista vain rajariitoja ja muita kiistoja koskevissa käräjäpöytäkirjoissa ja anomuksissa sekä päätöksissä. Paikallinen tilallinen väestö  kokoontui käräjille (alunperin käräjäkiville) päättämään yhteisistä asioista ja pelisäännöistä vielä pitkään 1700 luvulle, kunnes kruunun merkitys hallinnossa kasvoi. Kirkkoherrat kutsuivat sitten koolle pitäjänkokouksia joissa päätettiin sekä seurakuntaan liittyvistä, että maallisista asioista. Eurajoen hallinnolliset rajat on kirjattu ensimmäisen kerran jo vuonna 1511, vaikka kuntaa ei nykymerkityksessä ollutkaan. Varsinaisesti Eurajoen kunnan historia alkaa 1869, jolloin lain ja anottujen lykkäysten jälkeen oli pakko aloittaa itsenäinen, seurakunnasta erotettu kunnallinen toiminta. Asiaa  jahkattiin pakollisen kirjurin palkkaamisen vuoksi. Eurajoen itsenäistä kuntaa juhlitaan siis nyt 130-vuotiaana, mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua yli 500-vuotiaasta Eurajoesta, koska aiemmin seurakunnan ja kunnallisen hallinnon tehtäviä ei erotettu toisistaan. Pöytäkirjoista päätellen sitä ei tehty vielä itsenäistymisen jälkeenkään

 

Linnoitus

Liinmaan linnoitus, myös Vreghdenborgch'in nimellä tunnettu, sijaitsi keskiajalla (1370-1420) Eurajoen ja Lapijoen välisellä Linnakarin saarella, nykyisen Linnamaan kylän paikkeilla. Tänä päivänä on nähtävillä vielä osia 37 x 45 m kokoisen linnan kaksoisvallituksesta. Linnamaantieltä on viitoitus paikalle. Itse linnoitus on aikanaan ollut pikkusaarella, josta on ollut hyvä valvoa molempia jokien suita. Maan noustua vuosisatojen mittaan viitisen metriä, se on nyt kokonaan kuivalla maalla. Ruotsin kuninkaan Allbreckt Mecklenburgilaisen (1364-1389) aikana valtakuntaan tuli saksalaisia feodaalijärjestelmään tottuneita ritareita, mikä johti tällaisten pikkulinnojen perustamiseen. Turun ja Hämeen linnoilla oli muuten suurempi merkitys tuolloin hallinnollisesti. Koska tämäntyyppisten linnoitusten huolto jäi ympäristön talonpoikien huoleksi, heitähän tässä 'suojeltiin', Euran, Eurajoen ja Lapin talolliset joutuivat verolle, mikä varmasti aiheutti napinaa.   Kokemäen linnoitus, Aborch, on samalta ajalta. Molempien käyttö päättyi tiettävästi 1400-luvulla kruunun jälleen keskittyessä ylläpitämään suurten kaupunkien hallintolinnoja. Linnoituksen sanotaan olleen merirosvojen tukikohtana sen virallisen käytön päätyttyä.

 

Kartano

Vanhat kirjoitukset mainitsevat Vuojoen kartanon jo 1500-luvulla, silloin nimellä Vuohijoki. Kulta-aika kartanolle alkoi kuitenkin vasta Ruotsi-Suomen kuninkaan Kustaa II Adolfin lahjoitettua kruunulle kuuluvat Vuojoen, Lavilan ja Irjanteen serkulleen sotamarsalkka Åke Tott'ille 1630. 'Kuninkaan lumiauraksi' kolmekymmenvuotisessa sodassa nimitetty Tott sai sotamarsalkan arvon palkkiona ansioistaan 1630 ja kartanon maksuna ratsuväkikomppanian kolmevuotisesta varustamisesta ja ylläpidosta, muistuteltuaan aikansa tällaisesta lupauksesta.

Åke Tott (1598-1640) kuoli Lavilassa 42-vuotiaana ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon jossa marmorinen hautamuistomerkki tänäänkin on. Verensyöksyn saaneen Tott'in verta kerrotaan läikähtäneen kirkkomaalle kannettaessa Åke Tott'in verikiveksi mainitulle kivelle, joka on nykyään merkitty ja sijaitsee puhelinosuuskunnan talon lähellä.

Kartano siirtyi Tott'in suvulta avioliittojen ja kauppojen kautta suvuille Soop, Wachtmeister, von Fersen, Klinckowstöm ja lopulta 1829 Björkmanin perheelle. Omistaja, kapteeni Lars Magnus Björkman (1793-1869) aateloitiin 1834 ja otti käyttöön nimen Björkenheim. Hän rakennutti nykyisin Vuojoen linnana tunnetun päärakennuksen. Hänen poikansa Axel Björkenheim (1843-1907) jatkoi kartanon pitoa. Axelin kuoltua hänen perillisensä muodostivat tilasta osakeyhtiön, kun muuttuneessa poliittisessa tilanteessa ei löytynyt tilanpidon jatkajaa.  Yhtiön 1911 ostaneet liikemiehet aloittivat laajamittaiset hakkuut Vuojoen metsissä. Puun kuljettamiseksi yhtiön sahalle Raumalle perustettiin satama Verkkokariin ja satamasta rautatieyhteys Nakkilaan. Omistajat perustivat 1915 Rauma Wood ltd:n, joka perusti sellutehtaan Raumalle 1920. Tästä alkoi varsinaisesti Rauman merkitys puuteollisuuspaikkakuntana. 1918 kartanoyhtiö siirtyi helsinkiläisen liikemiesryhmän hallintaan, joka johti alunperin yli 13 000 hehtaarin (yli 1600 ha peltoa) tilan pilkkomiseen noin kahdeksisadaksi pienemmäksi tilaksi. Paikallisten asukkaiden ryhmä osti 1934 Vuojoen rakennukset, 12 ha peltoa ja 63 ha metsää Eurajoen kunnalle. Vuosina 1936-2003 kartanossa, 'Vuojoen linnassa' toimi Eurajoen vanhainkoti.  Kartanon tulevaisuuteen voit tutustua täällä. Kartanon navetta oli rakennettu 168 lehmälle ja tilalla oli oma meijeri. Maatalouden kehittämisestä kiinnostunut Axel Björkenheim perusti sen yhteyteen 1896 karjanhoitokoulun (myöh. Meijeri- ja karjanhoitokoulu). Meijerikoulu lakkasi 1908, mutta karjanhoitokoulu jatkoi 1923 saakka. Muutenkin kartanon viljelyksiä pidettiin esimerkkinä ympäristön viljelijöille ja oppia jaettiin. Kartanossa aloitettin myös kasvihuoneviljely 1800-luvulla. Valtavissa lämmitetyissä lasikasvihuoneissa kerrotaan kasvatetun jopa banaaneja.

 

Kartanon sahat

Åke Tott perusti ensimmäisen vesivoimalla toimivan kaupallisen sahan Irjanteelle, tai ainakin aloitti sopimalla Huhdan asukkaiden kanssa 1630-luvulla Irjanteen kosken käytöstä. Huhtalaisille luvattiin jauhatusvuoroja Tottin myllyihin vastineeksi. Itse sahan rakennustyöt aloitettiin vasta sotamarsalkan kuoltua, vuonna 1644. Klaus Tott suunnitteli sahaa myös Paneliankoskeen, mutta lienee päätynyt sen rakentamiseen kirkonkylän Pappilankoskeen 1670-luvulla. Tuotanto jäi pieneksi, mutta lautaa myytiin Ruotsiinkin asti. Pienimmillään Irjanteen sahan tuotanto oli vain toistasataa lautaa vuodessa, mutta on muistettava, että silloin käsitys laudasta oli toinen kuin nykyään. Kauppias J.E. Francke oli vuokrannut Kaunissaaren paikaksi höyrysahalle, jollaisten rakentaminen sallittiin 1858 (ja ympärivuotinen käyttö 1861).Itse hän ei kuitenkaan sahaa rakentanut vaan siirsi vuokraoikeuden varmastikin useiden suomalaisten tuntemalle Antti Ahlströmille, joka rakennuttikin paikalle höyrysahan joka aloitti toimintansa 1875 ja toimi 19.10.1922 saakka. Tämä ei enää ollutkaan pikkuyritys, sillä ensimmäisen kymmenen vuoden aikana sahattiin 867 000 tukkia ja sahan kapasiteettia nostettiin reilusti hintojen alennuttua 1900-luvun alussa. Kaunissaari oli tuolloin 313 vakituisen asukkaan yhdyskunta kouluineen ja kauppoineen, omavarainen ja itsenäinen. Nyttemmin saari on kuntalaisten virkistysalueena.

 

Purjehdus ja kalastus

Eurajoki on 1500-1700-luvuilla ollut likimain Raumaan verrattava satamapaikka ja Eurajoen talonpojat ovat harrastaneet purjehdusta ja kalastusta kuuteillaan siinä määrin, että lähikaupunkien porvarit ovat asiasta  valittaneet kuninkaalle useaan otteeseen, tosin mitään aikaansaamatta. Ruotsin vallan aikana kärhämä johtui siitä, että Eurajoen talonpojat katsoivat omaavansa merenkulkuun ikimuistoiset oikeudet, vaikka mitään erityistä ei paperilla ollutkaan. Koska nämä talonpojat osaltaan huolehtivat Tukholman elintarvikehuollosta ja valittivat etteivät ilman tätä lisäansiota voi verojaan maksaa kunnon kansalaisen tapaan, kuningas ei ollut erityisemmin innokas heitä tuomitsemaan.

Mainittakoon, että eurajokelaiset tekivät 1560-luvun aikana, siis kymmenessä vuodessa,  48 dokumentoitua purjehdusmatkaa Tukholmaan. Tottin Hämeestäkin keräämiä veroja (tavaraa) säilytettiin Eurajoella ja kuljetettiin edelleen tätä kautta. Myöhemmin 1700-luvulla Kauttuan ruukille, Eurajoen yläjuoksulle menevää rautamalmia kuljetettiin Orjansaaren kautta. Tarkkaan ottaen talonpojat olisivat saaneet viedä myyntiin vain rajoitetusti omia tuotteitaan, mutta tulliluetteloiden perusteella on ilmeistä, että kuljetettujen määrien perusteella joukossa on ollut runsaastikin ostamalla hankittuja tuotteita. Kalastuksesta ja sen määrästä on vaikea sanoa kovin pitkältä ajalta, sillä kalastajanimikettä ei ammattina yleensä tunnettu kirkonkirjoissa ja veroluetteloissa, vaan kalastajat olivat nimellisesti torppareita tai itsellisiä. 1800-luvun lopulla kalastuksella eläviä ruokakuntia oli 22 ja 1900-luvun alussa jopa 50. Aiemmin kalastus oli nuotta-, verkko, merta- katiska- ja rysäkalastusta rannan tuntumassa, sisäjärvissä tai joissa, myöhemmin mentiin avomerellekin. Mutta joka tapauksessa on selvää, että rannikon asukkaille kalastus on aina ollut vähintäänkin sivuelinkeino ja tuonut arvokkaan lisän ruokavalioon. Erikoisuutena on mainittava rapujen ja nahkiaisten (Eurajoen vaakunaeläimet) lisäksi Eurajoessa elänyt raakku eli helmisimpukka, joka on nykyään lähes sukupuuttoon kuollut koko Suomessa. Niitä on täällä pyydetty ja helmiä on myyty korujen valmistukseen. Kartano, jonka mailla ajoittain reipastakin pyyntiä on harjoitettu, on sen toisinaan pyrkinyt estämään. Kruunu määräsi 1690-luvulla helmien kuuluvan sen omiin etuuksiin, mutta tämä unohtui isonvihan aikoihin eurajokelaisilta kuten muiltakin kansalaisilta. Aika ajoin kuitenkin kansaa muistutettiin myymään löytämänsä helmet valtiolle.

 

Muut ammatit

Eurajoella on tyypillisen maatalousvaltaisen kunnan tapaan eletty pellon tuotolla ja karjataloudella. Tosin suuri osa maista kuului läänitysaatelille ja niitä viljeltiin torppareina, mutta silti maatalous on ollut merkittävin elinkeino. Käsityöläisiä, räätäleitä, suutareita, kengitysseppiä, seppiä, sotilaita jne. on tietenkin tarvittu ja heitä on ollutkin riittävästi. Myös kauppoja ja kauppiaita on ollut nykyiseen verrattuna runsaasti.

Ruotsin vallan sotakoneiston ruudin tarve on aiheuttanut muun muassa salpietaritehtaan perustamisen Eurajoen Lapijoelle 1570-luvulla. Kymmenisen vuotta myöhemmin tehdas kuitenkin siirtyi Ulvilaan. Tiilitehtaista löytyy ensimmäinen merkintä vuodelta 1649 Vuojoen tiiliruukista. Kartanon ja kirkon käytön lisäksi tiiliä on mennyt myöskin myyntiin. Vuojoen meijerin lisäksi kirkonkylään rakennettiin Eurajoen Osuusmeijeri 1924. Irjanteen tuolloin vanha ja huonokuntoinen meijeri oli tarkoitus yhdistää siihen, mutta se aloittikin kilpailun rakentamalla uuden rakennuksen. 1960-luvulla molemmat lopettivat toimintansa kun pienten meijerien ajan katsottiin olevan lopussa. Kirkonkylän meijeri purettiin ja Irjanteen rakennus on muutettu Lokari Oy:n edustustiloiksi. Muutakin pientä ja keskisuurta teollisuutta kunnassa on aika ajoin ollut, kuten kehräämö, kutomo, metalliteollisuutta jne., mutta siirtyminen esihistoriasta atomiaikaan on tuonut yhden alan ylitse kaikkien: Eurajoen merkittävin teollisuuslaitos on nyt Olkiluodossa sijaitseva Teollisuuden voiman ydinvoimala ja sen lähistöllä sijaitseva Posiva Oy:n käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituslaitos. Samalla päättyy yksi pitkä historian kiertokulku. Miljoonia vuosia sitten kallioperään joutunut radioaktiivinen aine palautetaan sinne lyhyen käyttöjakson jälkeen - ei kuitenkaan sattumanvaraisesti tällä kertaa, vaan harkitusti. Viite: Ulla Heino et al: Eurajoen historia I - III, Rauma 1990